Insomnium - One for Sorrow

Kirjoitetaanpas vaihteeksi jostakin metalliaiheisesta pitkästä aikaa. Laadukasta melodista death metalia tekevä Insomnium julkaisi uuden One for Sorrow -levyn, joka on yhtyeen viides. Materiaali on kokenut muutosta progressiivisempaan suuntaan uran edetessä, mutta pääasiassa kappaleet pohjautuvat samankaltaisiin tummasävyisiin tunnelmiin kuin jo ensimmäisellä levyllä.

Levyn aloitusbiiseinä käytettiin bändin toisella ja kolmannella levyllä tunnelmallisia, pianoon pohjautuvia introja. Tälläkin levyllä Inertia on intromainen ja tunnelmallinen, mutta sisältää myös vokalisointia puheen ja karjahduksen muodossa. Meandering Through the Shadows alkaakin sitten potkivalla riffillä, josta kappale etenee tehokkaasti eteenpäin. Kertosäkeessä käytetään tehosteena puhdasta laulua, tosin murinatyyliin lauletaan myös samanaikaisesti. Komea kappale, varmasti keikkahitti.

Levy etenee taattuun Insomnium-tyyliin. Ajoittain kappaleet venyvät eeppisemmiksi, kuten yli 7-minuuttinen Song of the Blackest Bird, joka alkaa hieman folkahtavalla riffillä. Tämä muistuttaa bändin Since the Day it All Came Down -kakkoslevystä, jolla näitä elementtejä käytettiin reippaasti melodisen deathin seassa, Amorphista kuitenkaan liikaa apinoimatta. Onnistunutta jälkeä tästä nytkin tulee, kitaramelodiat ovat loistavia ja rauhallisemmissa tunnelmakohdissa tulee esille hienoja nyansseja soitosta.

Levy ei päästä otteesta keskivaiheillakaan. Unsung on jälleen toimivan melodeathin riemukulkua, Every Hour Wounds taas yltyy varsin menevään mättämiseen hidastaen kuitenkin tempoa kertosäkeessä mieleenpainuvalla tavalla. Sanoitusten onnistuneisuudesta myös lisähuomio jälkimäisessä kappaleessa. Tämän jälkeen on hyvä rauhoittua pääasiassa akustisen Decoherence-instrumentaalin parissa.

Loppupuolellakin meno on taattua laatua, Lay the Ghost to Rest on taas pidempi ja progeilevampi riffien kuulostaessa omaan korvaani välillä jopa Katatonian tyylisiltä, mikä ei ikinä ole huono vertailukohta. Jälleen varsin "hittipotentiaalisen" Regain the Firen jälkeen on vuorossa lopetus jylhän, hidastempoisen nimibiisin myötä.

Insomniumin kuuntelusta on aina tehnyt miellyttävää bändin huikea melodiataju sekä taito liittää yhteen kauneutta ja rujoutta sekä raskautta sopivassa suhteessa. Yhtyettä on myös kehuttava tyylikkäiden, toimivalla kaavalla tehtyjen albumikokonaisuuksien luomisesta kerta toisensa jälkeen. Ainoa miinus tästä levystä tulisi itseltäni ehkä hieman tukkoisen kuuloisesta soundimaailmasta, joka aiheuttaa sen, että volyymia pitää nostaa reilusti erottaakseen soiton kaikki elementit tarpeeksi hyvin. Näin loistavaa kappalemateriaalia sisältävällä levyä tätä ei voi kovin suureksi haitaksi laskea, hienoa työtä.

LIVE: Regina, Turun Klubi, 25.11.

Regina-teema jatkuu blogissa vielä, koska eilen tuli tilaisuus nähdä tämä mainio yhtye livenä ensimmäistä kertaa. En tiennyt oikein yhtään mitä odottaa, koska en muista lukeneeni aiemmin mistään keikkaraportteja tai kuulleeni keneltäkään keikkakokemuksia. Yleisenä mielipiteenä tuntui kuitenkin olevan, että bändin musiikki toimii livenäkin.

Niinpä sitä oltiin taas Klubin LIVE-puolella, saavuin paikalle sopivasti 10 min ennen keikan alkua (jotta ehdin vielä hakea lonkeron tiskiltä ja etsiä sopivan paikan) koska olin yksin liikkeellä, eikä ylimääräinen hengailu keikkapaikalla silloin oikein huvita.

Keikka alkoi melkein tasan klo 23 kuten pitikin, bändin jäsenet Iisa Pykäri, Mikko Pykäri ja Mikko Rissanen tulivat vähäeleisesti lavalle ja soitto alkoi uuden albumin kappaleella Ui mun luo. Rauhallisen alun jälkeen jatkettiin suoraan vähän vauhdikkaampaan Päivät valuvat -kappaleeseen myöskin uudelta levyltä. Tämä kappale sai yleisöönkiin jo liikettä. Bändin livesoitto tapahtui pelkästään kiraran ja rumpujen voimin, synat ja koneäänet tulivat nauhalta. Uuden albumin kitarapop-tyyliin tämä sopikin ja mielenkiintoista oli nähdä, miten vanhat kappaleet oli sovitettu.

Seuraavaksi soitettiinkin ensin pätkä Sain levyt joita et halua kuunnella -biisiä, jota jatkettiin kokonaan soitetulla Terveiset päiväntasaajalta -kappaleella, molemmat Puutarhatrilogia-levyltä. Nämä olivat vielä aika tavanomaiset versiot, eivätkä kuulostaneet paljoa poikkeavilta albumiversioista. Myöhemmin soitetuista vanhoista kappaleista sen sijaan Saanko jäädä yöksi oli aivan huikea versio kitarapainotteisemmin soitettuna, biisin liveveto todellakin potki ja kovaa. Myös Totuus minusta oli erittäin menevä ja bändi innosti yleisönkin taputtamaan tahtia kappaleen aikana.

Uuden Soita mulle -levyn kappaleita soitettiin tietysti pääasiassa, niistä tulivat kaikki muut paitsi Harjun takaa. Uudet kappaleet toimivat poikkeuksetta livenä todella hyvin, Haluan sinut oli juuri niin ihana kuin levyltäkin kuultuna, ja itselleni hitaasti kypsynyt Jos et sä soita, joka sai yleisön innostumaan ehkä eniten biisin alkaessa, sai temmattua itsenikin mukaan fiilikseen nyt täysin. Mustavalkeaa lopetti varsinaisen setin ja tämän kappaleen lopussa kitaran ja rumpujen soitto yltyi suoranaiseen mättämiseen ja räminään, jonka aikaansaama valtaisa äänivalli sai jonkun edelläni pitelemään jopa korviaan (kyseinen henkilö tuskin oli juuri käynyt hevikeikoilla ikinä...) ennen kuin soitto loppui. Encoreiksi sitten rauhoituttiin ja soitettiin uudelta levyltä kaksi hidasta tunnelmointia, Valveilla ja Lepään aalloilla.

Keikka oli siis oikein hyvä ja miellyttävä kokemus. Sen lyhyys kuitenkin jäi harmittamaan, tunti ja 5 minuuttia tuntui kovin lyhyeltä ajalta ja ajattelin, että olisi nyt pari biisiä voinut vanhemmasta tuotannosta vielä mahduttaa mukaan. Varsinkin kun levyt Katso maisemaa ja Oi miten suuria voimia! jäivät täysin paitsioon tässä keikkasetissä. Tämä hieman harmitti myös, koska noilta levyiltä löytyisi myös paljon upeita kappaleita soitettavaksi, lieneekö sitten näiden kappaleiden painottuminen elektroniseen tai syntikkapohjaiseen meininkiin syynä siihen, ettei niitä nykyään soiteta. Ehdottomasti menen kyllä uudestaan katsomaan Reginaa heti kun Turkuun seuraavan kerran tulevat. Tämä tapahtuu kuulemma mahdollisesti ensi helmikuussa, mikä tosin seuraavassa välispiikissä oli epäilyksen alla ja kyseessä saattoikin olla huhtikuu... Kuitenkin, ovat tulossa Dynamoon silloin, joten paikalla on oltava.

Biisilista oli tällainen, järjestys voi tosin taas olla persiillään:

Ui mun luo
Päivät valuvat
Sain levyt joita et halua kuunnella / Terveiset päiväntasaajalta
Näinä mustina iltoina
Haluan sinut
Saanko jäädä yöksi
Unessa
Totuus minusta
Tapaa minut aamulla
Jos et sä soita
Mustavalkeaa

Valveilla
Lepään aalloilla

Regina - Soita mulle

Uudistuminen oli edessä myös Regina-yhtyeellä kolmannen pitkäsoiton jälkeen, kun edellinen polku oli bändin mukaan kuljettu loppuun ja Puutarhatrilogia ollut niin hyvä kyseisen lajityypin levy kuin mahdollista. Niinpä bändin neljäs levy onkin lähinnä kitarapoppia elektroniseen ilmaisuun pohjautumisen sijaan. Monia elementtejä on kuitenkin säilynyt, Iisan laulu tietysti päällimmäisenä, mutta myös tunnelmat ja pieni leikkisyys tuntuvat hyvin tutuilta, eli yhtyeen tunnistaa edelleen helposti. Tärkein asia tietysti on, että levyn kappaleet ovat todella hyviä.

Unessa avaa levyn raukeasti tunnelmoimalla. Haluan sinut puolestaan on mahtava pop-hitti pinnalla soivine syntikoineen. Sinkkuna etukäteen julkaistu Jos et sä soita toimii mielestäni paremmin osana kokonaisuutta kuin yksittäisenä kappaleena. Mustavalkeaa sisältää juuri Reginalle tyypillistä viehkeää melodisuutta, ja Iisa on tässä aivan lumoavan hyvä. Miellyttävän rauhallinen Valveilla jättää levystä mukavan loppufiiliksen. Tyylinmuutos on selkeästi onnistunut erittäin hyvin, eli kyllähän tästä miellyttävä poppislevy saatiin jälleen kerran Reginalta kuunneltavaksi.

Reginasta tuli nyt ensimmäinen yhtye/artisti, jonka levyjä on arvioitu tässä blogissa kaksi kappaletta :)

Astrid Swan - Hits (Pavement for Girls)

Heti alkuun on todettava, että Pavement-yhtye ei ollut itselleni ennen tämän levyn kuulemista edes tuttu. Astrid Swan sen sijaan on tämän hetken suomalaisista laulaja-lauluntekijöistä yksi suosikeistani. Pavement nauttii kuitenkin indie-piireissä ilmeisen suurta kulttisuosiota. Astrid Swan päätti muuttaa levyllisen tämän amerikkalaisyhtyeen kappaleita omannäköisikseen siinä varsin hyvin onnistuen, sillä levy sujahtaa saumattomasti Astridin aiemman tuotannon jatkoksi. Kitaroista pääasiassa riisutut, elektronispainotteiset kappaleet kauniilla lauluäänellä tulkittuina seuraavat toinen toistaan. Erityismaininnan kappaleista ansaitsevat Shady Lane, Box Elder, Major Leagues ja Zurich is Stained. Lopulta on todettava, että vaikka aluksi suhtauduin tähän cover-levyyn hyvin nuivasti, erittäin mielellään tätä nyt kuuntelee.

Tori Amos - Night of Hunters

Amerikkalaisen laulaja-lauluntekijä Tori Amosin uusin levy oli joillekin faneille pettymykseksi taas “cover-levy”, tosin tällä kertaa hieman poikkeuksellisella tavalla. Levy on tehty ikään kuin tilaustyönä klassisen musiikin levy-yhtiö Deutsche Grammophonille, joka otti yhteyttä Amosiin ja pyysi tätä tekemään klassisen musiikin teemoihin perustuvan laulusarjan. Tältä pohjalta syntyi 14 kappaletta, joista yksi on Amosin kokonaan itse säveltämä, loput perustuvat ainakin osittain näihin klassisiin teemoihin. Kaikki sanoitukset levyllä Amos on kirjoittanut kuitenkin itse. Sanoituksiltaan Night of Hunters on konseptialbumi, jossa käsitellään pääpiirteissään erään naisen vaikeuksiin joutunutta ihmissuhdetta sekä siitä selviämistä ja henkistä kasvua. Mukana on myös kaksi vierailevaa laulajaa: Torin oma tytär Natashya Hawley sekä sisarentytär Kelsey Dobyns. Levyn musiikki on sovitettu pianolle, jousille ja puhaltimille, ja kyseessä on Amosin ensimmäinen täysin akustinen albumi.

Aloituskappale Shattering Sea on komea teos kohtalokkaine pianoineen ja uhkaavine jousineen. Aloituksen terävyyttä tehostaa, että levyn aloitussanat ovat “That is not my blood on the bedroom floor”… Kertosäkeessä tunnelma muuttuu kuitenkin seesteiseksi. Snowblind-kappaleessa Torin tytär Natashya on myös mukana, kyseessä on varsin kaunis pianoballadi. Erik Satien sävellykseen perustuva Battle of Trees sisältää viehkeitä melodioita, mutta lähes 9-minuuttinen kappale alkaa loppua kohden toistaa itseään liikaa. Fearlessness on yksi levyn upeimmista teoksista, piano, jouset ja puhaltimet sekä Torin laulu kuulostavat yhdessä lähes täydellisiltä. Cactus Practice sen sijaan ei säväytä kovin paljon jääden “ihan kivaksi” kappaleeksi, jossa Tori duetoi taas tyttärensä kanssa. Star Whisperer on jälleen varsin massiivinen teos, jossa alkupuoli perustuu Schubertin sävellykseen, jälkimmäinen osa taas on Torin omaa sävellystä. Seuraava kappale Job’s Coffin on ainut kokonaan oma sävellys tällä levyllä, ja oikein mukava kappale onkin kyseessä, Natashya laulaa tässä erittäin hyvin. Nautical Twilight perustuu Mendelssohnin teokseen ja jää valitettavasti levyn heikompaan päähän, kappale ei sisällä juurikaan tarttumapintaa, jotta jäisi mieleen. Your Ghost on jälleen kaunis balladi, kappale on herkkä ja lämminhenkinen. Jonkun mielestä ehkä liiankin siirappinen, itse pidän positiivisemmasta tuulahduksesta, jonka se tuo levylle. Edge of the Moonissa myös loppupuoli on Torin omaa sävellystä ja upealtahan se kuulostaa, alkupuolella versioidaan Bachin huilusonaattia. The Chase on levyn viimeinen duetto Natashyan kanssa, kappale toimii jonkinlaisena introna seuraavalle, eli Night of Huntersille. Levyn nimikappaleessa toisena laulajana on siis Kelsey Dobyns, jonka kanssa duetointi onnistuu myös hienosti, kappaleen ollessa muutenkin todella hyvä. Seven Sisters on pianon ja huilun vuoropuheluna toimiva instrumentaali, jossa versioidaan jälleen Bachia. Levyn päättää melodioiltaan hyvin kaunis Carry, joka perustuu Debussyyn, jolta Tori on ottanut vaikutteita jo vuoden 1994 Under the Pink -levyllään. Onnistunut lopetus.

Pidän Night of Huntersia Amosin parhaana levynä 2000-luvun puolella. Torin ääni kuulostaa upealta ja huomaa, että hän on soitannollisestikin joutunut haastamaan itseään uudella tavalla klassisen pianonsoiton saralla. Pienistä tylsistä ja puuduttavista osioista huolimatta levy on pääasiassa nautinnollista kuunneltavaa.

Kate Bush - Wild Man, ensiesitys tänään

Kate Bushin ensimmäinen singlekappale marraskuussa julkaistavalta 50 Words for Snow -albumilta, Wild Man, kuultiin ensimmäistä kertaa tänään BBC:n radio-ohjelmassa. Nyt kappale on kuultavissa Youtubessa, ei tosin virallisen videon kera vielä.

Heti ensivaikutelma on varsin miellyttävä, kappale on kaunis ja rauhallinen, mutta sisältää uudenlaisia, mielenkiintoisia juttuja. Odotukset levyä kohtaan ampaisivat kyllä pilviin.

LIVE: Tori Amos, Helsingin jäähalli, 28.9.2011

Tämän vuoden eniten odotettu musiikkikokemus omalla kohdallani toteutui eilen. Tori Amos aloitti Night of Hunters -kiertueensa Helsingistä saapuen samalla ensimmäiselle kokonaan omalle keikalleen Suomeen. Aikaisemmin Tori oli esiintynyt festareilla Provinssissa 2007 ja Pori Jazzeilla 2010, joista jälkimmäisen keikan olin itsekin katsomassa.

Juttua pitää alustaa vielä sen verran, että Tori on ollut suosikkiartistini jo pitkään, hänen musiikkiaan olen aktiivisesti kuunnellut syksystä 2007 lähtien. Täten vuorossa on suurten tunteiden vuodatusta ajoittain, koitan pitää sen kuitenkin suhteellisen hillittynä, ettei mene överiksi. Saavuimme siis kaverin kanssa Helsinkiin paria tuntia ennen ovien avaamista ja jäähallille saavuimme jonkin verran ennen lämppäri Mark Holen aloittamista. Paikoillemme menimme lämppärin ensimmäisen biisin aikana, jolloin valot oli jo sammutettu, jolloin istumapaikkojen löytäminen permannolta oli lievästi sanottuna haastavaa, järkkärit opastivat tässä kuitenkin taskulampuillaan. Paikkani löydettyäni totesin sen olevan ihan miellyttävän näköetäisyyden päässä, eikä jäähallin heikoksi ajoittain moitittu akustiikka päässyt ainakaan tuossa paikassa häiritsemään.

Mark Hole sopi hauskasti Tori Amosin lämmittelijäksi ollen myös pianoa soittava laulaja-lauluntekijä, tosin miespuolinen. Musiikki oli ihan sympaattisen kuuloista ja kaveri sai yleisön nauramaan välispiikillään kertoen biisinsä saaneen nimensä seksiklubista, jossa harrasti viimeistä kertaa seksiä ex-tyttöystävänsä kanssa... Jep jep. Mark Holen reilu puolituntisen esiintymisen jälkeen valot syttyivät, viimeiset tulijat hakeutuivat paikoilleen ja sitten odotettiin enää Toria.

Lopulta valot sammuivat ja neljä puolalaismiestä jousisoittimien kanssa saapui aplodien kera lavalle. Night of Hunters -levyllä soittava Apollon Musagète Quartett on mukana koko kiertueen ajan. Näiden alettua soittaa rauhallista intromusiikkia myös illan päätähti saapui paikalle pitkässä pinkissä mekossaan. Yleisö hurrasi valtoimenaan Torille, joka kumarsi syvään ja siirtyi pianon ja koskettimien väliin istumaan tutulla tavalla.

Sitten Tori aloitti pianon soiton ja Night of Huntersin avausraita Shattering Sea alkoi. Uhkaava ja voimakas kappale toimi keikan avaajana odottamallani tavalla täydellisesti. "That is not my blood on the bedroom floor" lauloi Tori, ja alusta lähtien oli selvää että hänen äänensä on loistavassa kunnossa, sen sointi oli koko keikan ajan erittäin puhdas ja kaunis. Jousikvartetti säesti Torin laulua ja soittoa tuoden kappaleeseen täydellisesti jäljiteltynä levyversiossa kuultavaa dramaattisuutta. Tunteikkaan avauksen jälkeen oli vuorossa lyhyt Graveyard, joka on aikoinaan ilmestynyt sinkun bonuksena. Itselleni tämä kappale ei ollut entuudestaan tuttu. Kolmantena soitettiin yllättäen Suede, joka oli erittäin mielenkiintoinen versio näin jousien kanssa. Levyltä kappale ei ole koskaan suuremmin iskenyt, mutta tämä versio miellytti. Tämän jälkeen alkoi soida vanhaa tuotantoa ja yksi itse etukäteen eniten toivomistani kappaleista, Baker Baker. Kauniin kappaleen teksti on ollut itselleni hyvin henkilökohtainen, ja kylmien väreiden kulkiessa selässä ei kyyneleiltäkään täysin vältytty... Tunnemyrskyn jälkeen oli koottava itsensä kuuntelemaan Fearlessness-kappaletta uudelta levyltä. Yksi levyn parhaista kappaleista sai arvoisensa käsittelyn livenä.

Tässä välissä jousikvartetti siirtyi hetkeksi pois lavalta jättäen Torin soittamaan soolona kappaleita, jotka olivat käsittääkseni sekä fanien toivomuksia että Torin omia päätöksiä. Mrs Jesus kuului kuulemma jälkimmäisiin, se oli mukava yllätys kuulla. Marianne kuultiin vielä tämän jälkeen soolona, tämän Boys for Peleltä tutun fanisuosikin olisi mielellään kuullut myös jousien kera, mutta sitä ei ollut todennäköisesti ehditty harjoitella vielä. Girl Disappearing tulikin sitten kvartetin kera, ihan kiva veto mutta ei keikan parhaimmistoa. Cloud on My Tonguen kuulin jo Porissa viime vuonna, tämäkin versio kuulosti hyvälle vaikkei suuria tuntemuksia herättänytkään. Sitten soitettiin uutta levyä, pitkä ja oikeastaan kahteen osaan jakautuva kappale Star Whisperer, joka olikin hieno kokemus. Cover-kappaleen vuoro tuli seuraavaksi, Torin mukaan kappale "halusi tulla soitetuksi teille" tms. Kyseessä U2:n Running to Stand Still, jota en paikan päällä tunnistanut. Tori soitti tämän soolona. Tämän jälkeen tuli alun perin bonuskappaleena ollut Sister Janet, joka innosti monia yleisössä olleita, hienoahan se oli tällaista harvinaisempaa tuotantoakin livenä kuulla. Caught a Lite Sneezen kuulin myös jo Porissa, eikä tämä versio poikennut yhtään siitä, joten se jäi vähän tylsäksi, vaikka hyvä kappale edelleen onkin. Yksi keikan hienoimpia hetkiä koitti tämän jälkeen: Tori oli harjoitellut kvartetin kanssa Cruel-kappaleen. Sovituksessa oli tarvittu hieman ulkopuolista apua, mutta se oli saatu kuitenkin valmiiksi jo Suomen keikalle. Ja mikä versio se olikaan. Alun perin melko paljon koneisiin perustuva kappale sai pysäyttävän käsittelyn jousilla soitettuna ja Torin tulkinta oli mahtavaa. Kylmiä väreitä kappaleen aikana ja yleisöltä aplodi- & hurrausmyrsky sen loputtua. Tämän jälkeen soitettu uuden levyn Nautical Twilight kuulosti hyvältä, mutta edellisen esityksen jälkeen se oli tosiaan vain hyvä, ei sen enempää. Vanhojen bonusten soittaminen jatkui sitten, kyseessä Snow Cherries from France, jonka aikana lava valaistiin kauniin väriseksi. Nätti kappale kuulosti livenä oikein miellyttävältä. Varsinaisen setin tullessa loppuunsa alkoi soida hyvin tuttu pianomelodia Little Earthquakes -albumilta. Suuresti odottamani Winter oli kyseessä, ja olikin hieno hetki kuulla tämä klassikko sellaisena kun alkuperäissovituskin levyllä on, eli tunnelmaa vahvistavien jousien kera. Kylmiä väreitä riitti taas. Kappaleen jälkeen Tori ja soittajamiehet kävivät kumartamassa ja yleisö nousi permannolla taputtamaan seisaaltaan.

Encoret alkoivat Torin ilmoittaessa, että hän haluaa antaa lahjakkaan jousikvartetin soittaa oman kappaleensa hänen itsensä poistuessa takavasemmalle siksi aikaa. Hienon kuuloista soitintaiturointia se olikin, kappale oli nimeltään A Multitude Of Shades. Sitten Tori palasi pianonsa luokse ja alettiin soittaa uuden levyn Your Ghost -kappaletta. Herkkä kappale sai herkän livesovituksen. Tämän jälkeen Tori ja muut poistuivat taas lavalta, ja toiseen encoresettiin hän saapui soittaakseen soolona. Ensin tuli reilun minuutin mittainen, hauska Mr Zebra. Sitten Tori alkoi soittaa Tear in Your Hand -kappaletta, mutta keskeytti sen melkein heti alkuunsa ja sanoi "It's okay, they can come up", koska järjestysmiehet olivat estäneet ylös paikoiltaan nousseita ihmisiä tulemasta lavan eteen, vaikka tämä "stage rush" kuului showhun ja oli tässä vaiheessa keikkaa sallittua. Tear in Your Handin jatkuessa takaa ryntäsikin valtava määrä ihmisiä eteenpäin, itse olin keskellä riviä ja ympäriltäni eivät ihmiset nousseet ylös, joten jäin istumaan ja onnistuin kuitenkin näkemään Torin edelleen. Kappaleen jälkeen Tori jutteli yleisölle, joka alkoi huudella toivomuksia soitettavasta kappaleesta, ja yhtäkkiä Tori päättikin soittaa vielä soolona Silent All These Yearsin jonkun yleisön jäsenen toivomuksesta, vaikka kappaletta ei ollut alkuperäisessä settilistassa. Lopuksi palattiin sitten suunniteltuun kaavaan, ja kvartetti liittyi mukaan illan viimeiseen, joka oli uuden levyn viimeinen kappale Carry. Tämä kauniita melodioita sisältävä kappale oli mukavan rauhallinen päätös hienolle keikalle. Sitten tulivat vielä lopulliset kumarrukset ja valot syttyivät.

Kokemuksena keikka oli musiikillisesti yksi parhaista ikinä kokemistani. Jäähallin akustiikka ei omalla paikallani ainakaan vaikuttanut huonolta, vaan sekä Torin laulu ja piano että jousisoittimet kuuluivat koko keikan ajan hyvin ja kauniisti. Oli hauskaa, että Tori jutteli yleisölle melko paljon, paljasti mm. jännittäneensä kovasti tätä aloituskeikkaa ja miten kaikki menee, koska ei ollut tehnyt tällaista kiertuetta aiemmin. Hän myös improvisoi yhdessä välissä kappaleen soitinten virittämisestä ja vitsaili asiasta, "real instruments need to be tuned." Lopussa random-päätöksellä soitettu Silent All These Years oli myös hauskaa spontaaniutta. Kaiken kaikkiaan keikkamatka oli upeasti onnistunut, ja jätti janoamaan uusien keikkojen näkemistä Torilta. Joskus sitten vielä, please?

Syksyn levyuutuudet ja keikat

Palaan jälleen pitkältä tauolta, pahoittelen liiaksi venähtänyttä kesätaukoani. Onneksi syksy on hyvin inspiroiva tätä blogia ajatellen. Kiinnostavia uutuuslevyjä tulee (tai on jo tullut) paljon. Tällä viikolla ilmestyi tietysti itselleni tärkeimpänä Tori Amosin Night of Hunters. Lisäksi Opethin Heritage ja Kemopetrolin A Song and a Reason on mainittava tämän viikon uutuuksista. Myös Reginan Soita mulle ilmestyi pari viikkoa sitten ja Astrid Swanin Hits (Pavement for Girls) muutama viikko sitten. Tulossa on vielä piiitkään valmisteltu Nightwish-levy, jota pelonsekaisin tuntein odotellaan. Samoin uusi Kate Bush -albumi on luonnollisesti merkittävä tapaus. Tämän lisäksi odotettujen joukossa ovat ainakin Feist, Björk ja Insomnium.

Keikkarintamalla isoin juttu itselleni on tietysti Tori Amos Helsingin jäähallissa ensi keskiviikkona 28.9. Tämä on myös Torin Night of Hunters -kiertueen avauskeikka, joten mielenkiintoinen tilanne on luvassa, kun mahdollisesti soitettavista kappaleista ei osaa sanoa juuri mitään.

Lisää uutuuksia saa vinkata, olen hyvinkin saattanut unohtaa jotain :) mutta lupailen kuitenkin syksyn aikana useita uutuusarvioita + keikka-arvion tuosta Torin keikasta.

Stella - Jokin on muuttumassa

Stellan uusin levy taitaa olla mielestäni paras tänä vuonna toistaiseksi julkaistu levy. Tämä tuli itselleni varsin puun takaa, vaikka olin kyllä pitänyt niistä muutamasta hittikappaleesta, jotka yhtye on aiemmin julkaissut. Enempää yhtyeeseen ei kuitenkaan ollut tullut tutustuttua. Kun Jokin on muuttumassa oli julkaistu, arviot levystä olivat kuitenkin mielenkiintoisia, sillä vertaukset joissakin musiikkimedioissa olivat varsin korkealle kurkottavia.

Suomirockin kentällä Stella on ollut ehkä jonkinlainen outolintu, jota suuret massat eivät ole löytäneet, vaikka kultalevyjä onkin tullut. Yhtyeessä on aina ollut jotakin hieman erilaista, sen sanoitukset ovat melko omintakeisia ja laulaja Marja Tahvanaisen laulusoundi sekä maneerit tunnistettavia. Uutta Jokin on muuttumassa -levyllä taitavat olla proge- ja indie rock -vaikutteet ja se, ettei levyltä löydy samalla tavalla kerralla iskeviä hittejä kuin aikaisemmilta. Sanoitukset käsittelevät aika paljon kolmekymppisille bändin jäsenille luonnollisesti läheisiä aiheita, on lasten saamista ja perhe-elämää. Liian arkisia tekstit eivät silti ole.

Sunnuntai ja hidas sää aloittaa levyn seestyneesti ja mielenkiintoisilla melodioilla. Kadun suurin talo on loistava kappale, kitaramelodiat ovat upeat ja kappale on melodioiltaan muutenkin kaunis, myös sanoitukset ovat koskettavat. Vaaran päällä jatkaa myös laadukasta linjaa, melodiat jäävät salakavalasti mieleen ja erityisesti kertosäke, jossa on käytetty myös mieslaulua, ansaitsee erityismaininnan. Kesän heinä on hiljaa hetken onkin sitten se progeilevin kappale, jota on kehuttu hurjasti arvosteluissa, ja onhan se hieno teos, vaikka ei omaksi suosikikseni levyltä olekaan noussut.

Lopuista kappaleista mainita pitää ensimmäinen sinkkukappale Kutsumattomat vieraat jääkää kotiin, josta tulee vahvasti mieleen Arcade Fire erityisesti kertosäkeen kuoro-osuuksien takia. Hän ei ole täällä puolestaan esittelee bändin musiikin rankempaa puolta kitarariffien osalta, jonkinlainen soolokin taisi löytyä. Karhu toimii hienosti lähes akustisena päätösballadina.

Jokin on muuttumassa on kyllä saanut itseni koukutettua täysin, tästä taitaa tulla minulle tämän kesän SE levy. Stella on kehittynyt ainakin itselleni mieluisaan suuntaan, mahtavaa olisi myös päästä bändi livenä näkemään, harmittaa kun jouduin missaamaan Turun keikan viime viikonloppuna. Aion kyllä napata kirjastosta nyt myös bändin aiemmat levyt kuunneltavaksi, sen verran vaikuttunut olen yhtyeen osaamisesta.

Katatonia - Viva Emptiness

Katatonia on ruotsalainen metallibändi, joka ollut toiminnassa nyt 20 vuotta. Aluksi bändi soitti jonkinlaista doom- ja black metalin yhdistelmää, jota myös dark metaliksi on joissakin yhteyksissä kutsuttu. Vuoden 1996 kakkoslevyllään Brave Murder Day yhtyeen musiikki oli muuttunut omaleimaisemmaksi: kitarariffit olivat synkkiä ja karuja, mutta samalla kauniita. Musiikki oli yleisesti ottaen edelleen aggressiivista, Opeth-yhtyeen Mikael Åkerfeldtin laulaessa murinalaulut levylle. Tästä eteenpäin Katatonian musiikki alkoi muuttua kevyemmäksi levy levyltä Jonas Renksen siirryttyä rumpalin paikalta laulamaan puhtaita lauluja. Vuoden 2001 Last Fair Deal Gone Down -levyllä yhtyeen musiikki ei oikeastaan ollut enää edes metallia, vaan melankolisen tunnelmallista rock-musiikkia.

Vuonna 2003 ilmestyneellä Viva Emptiness -albumilla bändi oli löytänyt jälleen raskaamman vaihteen. Oma ensikosketukseni Katatoniaan tuli juuri tällä kehutulla albumilla, jolla vallitsee koko kestonsa ajan omanlaisensa kiehtova tunnelma. Raskas ja jyräävä aloitusraita Ghost of the sun iskee vasten kuulijan kasvoja välittömästi vieden mukanaan levyn maailmaan. Musiikki luo harvinaisen vahvasti sitä tunnelmaa, joka välittyy levyn kansitekstien synkähköstä kaupunkikuvasta. Karua, mutta myös kaunista. Levyyn ei ollut aluksi helppo päästä sisälle, sillä kyseessä eivät ole ensikuuntelulla mieleen jäävät, tarttuvat melodiat, vaan kappaleet jäävät vaivihkaa päähän pyörimään.

Evidence on monesti todettu levyn hittikappaleeksi, se osoittaa myös miten monialaisesti Jonas Renkse kappaleet tulkitsee. Upea ääni sopii täysin raskaampiinkin osiin, vaikka laulu ei olekaan enää aggressiivisen kuuloista. A Premonition tarjoaa hengähdyshetken ollen rauhallisempi, koskettimien hallitsema kappale. Myös akustinen Omerta tuo kevyen ja lohdullisen tuulahduksen ennen levyn päättävää instrumentaalia. Levy leikittelee paljon rankempien osuuksien ja rauhallisempien suvantokohtien kontrasteilla, erityisesti kappale Wealth terävästi hyökkäävine kitaroineen.

Viva Emptiness on hieno ja tunnelmallinen metallilevy, joka tempaisi ainakin itseni Katatonian maailmaan ja yhtyeen faniksi lopullisesti. Levy ei ole valmiiksi pureskeltu, vaan vaatii ensin totuttelemista kuuntelijalta, mutta kun se iskee, paluuta ei ole.

Viva Emptinessin jälkeen Katatonia on julkaissut levyt The Great Cold Distance ja Night is the New Day.

Teksti on alunperin kirjoitettu Viikon levyksi Musastoon.

Moonsorrow - Varjoina kuljemme kuolleiden maassa

Tämä on jo toinen Moonsorrow-teemainen postaus tässä kuussa, mutta nyt arvioidaan keikka-arviossa sivuttua uusinta levyä.

Maailmanlopun tunnelmia jo edellisellä V: Hävitetty –levyllään kuvannut Moonsorrow on nyt täysin siirtynyt post-apokalyptiseen maailmaan. Tätä vaikutusta tehostavat uusimmalla levyllä sekä soitto että vokalisointi ja lyriikat. Ville Sorvali kuulostaa karjuvan ulos kaikkien kadonneiden sielujen tuskaa. Levyn tyylilaji on mielenkiintoinen sekoitus black-, death-, folk- ja pakanametallia. Varsinaisten kappaleiden pituudet nousevat lähelle 15 minuuttia ja välisoittoina kuullaan jäljellejääneiden vaellusta tuhoutuneen maan päällä.

Kuuntelukokemus on hypnoottisesti mukaansatempaava, kun komeita riffejä ja melodioita toistetaan moneen kertaan. Vaikutus oli sama myös livenä kuultaessa. Yhtyeen faneille levy sisältää taattua materiaalia. Ainoa miinus on mielestäni päätöskappale, joka ei sisällä niin mieleenjääviä elementtejä kuin muut neljä kappaletta ja on täten hieman puuduttava lopetus.

Eleanoora Rosenholm - Hyväile minua pimeä tähti

Porilaiskokoonpano on uudella levyllään siirtynyt entistä koukeroisempiin ja kierompiin tunnelmiin. Aiemmin yhtye teki elektropoppia, joka käsitteli pääasiassa kuolemaa, murhaajia ja muita synkähköjä teemoja. Välillä mukaan mahtui hauskoja ja pirteältä kuulostaviakin kappaleita mm. naispuolisesta ambulanssinkuljettajasta.

Musiikin peruselementit ovat tälläkin levyllä samat, mutta sävellykset ovat monipuolistuneet ja kappaleiden pituudet kasvaneet. Suoraviivaisia hittikappaleita ei enää ole, mutta esim. Valo kaasumeren hämärässä, Pimeä tähti ja Sata Ave Mariaa jäivät jonnekin mielen syövereihin pyörimään ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen. Synkkää on edelleen, loppupuolella Muistoja huvilalta –kappale tuo mukaan myös toiveikkuutta. Hieno levy, vaikka onkin aiempia vaikeammin lähestyttävä.

LIVE: Moonsorrow, Turun klubi, 29.5.

Vapun juhlinta aloitettiin tänä vuonna suuntaamalla isolla porukalla Turun klubille. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Moonsorrown tässä kantapaikassani, kerran aiemmin olin yhtyeen nähnyt Tuskassa (2008?) joten keikkaa oli odotettu innolla. Saavuimme paikalle ensimmäisen lämppärin juuri lopettaessa, joten siitä ei mitään voi oikein sanoa.

Toinen lämppäreistä nähtiinkin sitten kokonaan. Kyseessä oli bändi nimeltä Draugnim, jonka musiikki oli tyylisuunnaltaan melko lähellä Moonsorrown pakanametallisia sävyjä. Bändin musiikkiin olisi ehkä ollut hyvä tutustua etukäteen, nyt siitä ei juuri saanut otetta, vaikka taitavalta soitto kuulostikin. Eniten keikasta jäi mieleen basistin hullun pitkä parta. Yhtyeen levymusisointia pitänee kuulostella myöhemmin, lupaavalta meininki kuitenkin vaikutti.

Moonsorrown aloittamista odotellessa totesin ihmisiä olevan varsin paljon, mikä nyt ei suuri ihme ollut, kun yhtyeen edellisestä vierailusta oli jo muutama vuosi ja omasta tuttavapiiristänikin varsin suuri määrä oli paikalla. Pitkältä tuntuneen intron jälkeen muusikot saapuivat lavalla aloittaen uuden Varjoina kuljemme kuolleiden maassa -levyn aloituskappaleella Tähdetön. Tästä jatkettiin levyn kakkoskappaleella Muinaiset. Kappaleet sisältävät upeita melodioita ja riffejä, jotka tempaisivat yleisön heti mukaansa ja toista kappaletta seuranneissa välispiikeissä yleisön mukanaoloa kiiteltiinkin. Varsinkin Muinaiset-kappaleessa itse sain keikan suurimmat kylmät väreet selkääni, musiikin luoma tunnelma oli hyvin intensiivinen.

Tämän jälkeen siirryttiin vanhempaan materiaaliin Kivenkantaja-levyn nimikkokappaleella. Folkimpi lähestymistapa kasvatti moshauksen määrää yleisössä entisestään. Seuraavana soitettiin ensimmäiseltä Suden uni -levyltä Ukkosenjumalan poika, joka sai yleisön innostumaan todella. Loppupuolen varsin blackmetallikseksi yltyvä soitto sai aikaan sivusilmällä katsoessani jonkinlaista moshpitin alkuakin. Yksi omista kohokohdistani keikalla oli Sankaritarina, joka päättää yhtyeen Voimasta ja kunniasta -levyn. Eeppinen teos kuulosti livenäkin hienolta, vaikka varsinkin puhtaiden laulujen kuulumattomuus ja hukkuminen soiton joukkoon häiritsi joissakin osissa. Myös Pimeä, Verisäkeet-levyltä keikkasuosikiksi noussut kappale oli toinen kohokohta. Puhtaiden laulujen jääminen taka-alalle häiritsi vähän tässäkin, mutta näissä kohdissa pystyi onneksi laulamaan myös itse mukana :)

Keikan päätös jäi itselleni harmillisen vaisuksi, koska viimeisenä soitettiin uuden levyn viimeinen kappale Kuolleiden maa. Tämä on mielestäni ollut heikoin neljästä varsinaisesta kappaleesta levyllä ja se tuntui livenäkin varsin puuduttavalta, jolloin keikkapäivänä vaivannut väsymys pääsi iskemään kunnolla ja keikan loppua alkoi lähinnä odotella. Tästä huolimatta muu keikka oli pääasiassa erittäin nautinnollista kuunneltavaa, ja monet kohdat säväyttivät kunnolla. Bändi sai ainakin itseni uppoutumaan tunnelmaan, joka on läsnä hyvin vahvasti uusimmalla levyllä ja se saatiin välitettyä täydellisesti myös keikalla. Hieno keikkakokemus yleisesti ottaen.

Turisas - Stand Up and Fight

Miniarvio myös uudesta Turisaksesta:

Tuli aika taas maalata sotamaalaukset kasvoille ja lähteä taisteluun Turisas-yhtyeen julkaistua kolmannen albuminsa. Musiikkiaan battle metaliksi kutsuva yhtye on tällä kertaa tehnyt levyn, joka ei luota helppoihin hittikappaleisiin. Ensimmäisen levyn suoraviivaisista ja tarttuvista hiteistä on nyt tultu monipuolisiin ja varsin mahtipontisiin sävellyksiin. Stand Up and Fight tuntuu jatkavan luonnollista kehityskaarta kakkoslevy The Varangian Wayn jälkeen. Sinfoniset elementit yhtyeen musiikissa kuuluvat entistä selkeämmin. Aggressiivisuutta on vanhaan tapaan myös edelleen mukana ja Mathias Nygårdin laulut ovat taas huippuluokkaa. Tämän levyn kappaleet tuntuvat itselleni aukeavan hitaammin kuin aikaisempien, minkä uskoisin tarkoittavan kuuntelussa hyvin kestävää levyä. Eiköhän näistäkin kappaleista toimivia livebiisejä saada yhtyeen tuleville keikoille.

Anna Calvi - Anna Calvi

Tässä olisi yksi miniarvio, jonka olen työni puolesta kirjoittanut jo aiemmin.

Debyyttilevynsä tammikuussa julkaissut Anna Calvi on saanut paljon hypetystä monesta suunnasta. Itsekin oli pakko ottaa tämä levy kuunteluun, kun artistia olivat ylistäneet mm. Nick Cave ja Brian Eno. Kun musiikkia alkoi kuunnella, huomasi vaikutteita tulleen varsinkin ensinmainitun herran musiikista. Omaa nimeään kantavaa yhtyettä johtavan Calvin tulkinta kuulostaa jonkin verran myös P.J. Harveylta, mutta ei liikaa. Äänimaailma ei ole aivan niin karu, kuin Polly Jeanin alkupään tuotannossa, ja tunnelma on tällä levyllä erityisellä tavalla hienostunut.

Joissakin kappaleissa soitantoa kasvatetaan hiljalleen kohti huippukohtaa, jotkut taas ovat alusta loppuun meneviä ja ripeällä meiningillä eteneviä. Yleisesti ottaen levy tarjoaa hienoja hetkiä alusta loppuun. Löytyy sekä hienoja pieniä yksityiskohtia, että vahva kokonaisuus. Toivottavasti Anna Calvin ura jatkuu yhtä laadukkailla julkaisuilla tästäkin eteenpäin.

Aiemmin tämä arvio on julkaistu jo täällä.

Regina Spektor - Begin to Hope

Vuonna 1980 Neuvostoliitossa syntynyt, 9-vuotiaana Yhdysvaltoihin muuttanut laulaja-lauluntekijä Regina Spektor julkaisi ensilevynsä vuonna 2001. Tämä 11:11 -niminen levy ja sen seuraaja Songs (2002) olivat omakustanteita, jotka eivät levinneet kovin laajaan tietoisuuteen. Kolmannelle levylleen Soviet Kitsch (2004) Spektor sai taakseen myös levy-yhtiön nousten suurempaan tunnettuuteen ainakin Yhdysvalloissa. Tämän jälkeen ilmestyi kolmen ensimmäisen levyn musiikkia sisältänyt kokoelma Mary Ann Meets the Gravediggers and Other Short Stories (2005), joka toi Spektorin myös eurooppalaisten tietoon. Neljäs levy Begin to Hope, joka julkaistiin 2006, oli jälleen uusi hyppäys sekä suosiossa että myös musiikillisesti ja tuotannollisesti.

Spektor on opetellut klassista pianonsoittoa jo kuusivuotiaasta lähtien. Myös rock-musiikki on ollut suuri osa hänen elämäänsä aina, sillä hänen isänsä kuunteli mm. Queenia, The Beatlesia ja The Moody Bluesia. Teini-iässä hän löysi lauluntekijän kykynsä ja kuunteli laulaja-lauluntekijämusiikkia, kuten Joni Mitchellia ja Ani DiFrancoa. Näistä lähtökohdista hänen oma musiikkityylinsä on muokkautunut. Sitä on kuvailtu mm. indie rockiksi, barokkipopiksi ja se sisältää tietenkin myös klassisen pianonsoiton vaikutusta. Kolmella ensimmäisellä levyllä musiikki sisälsi melkein ainoastaan Spektorin laulua ja pianonsoittoa, mutta levyllä Begin to Hope mukana oli jo kokonainen bändi.

Nyt käsittelyssä olevalta Begin to Hopelta julkaistiin monia onnistuneita singlekappaleita, joista varsinkin Fidelity nousi hitiksi kertosäkeensä hyväntuulisen ja pirteän lallattelun avulla. Oma suosikkini, ja kappale joka sai minut lopullisesti ihastumaan Spektorin musiikkiin, on Samson. Tämä herkkä kappale ensirakkautta raamatullisen tarinan kautta muistelevan sanoituksensa kera on kenties se suurin fanisuosikki. Sen puuttuminen keikkasetistä Regina Spektorin esiintyessä Ruisrockissa aiheutti selkeästi harmitusta, niin itsessäni kuin monissa muissakin keikalla olleissa. Muita singlekappaleita olivat hymyilyttävän iloiset Better ja On the Radio sekä lopetuskappale Summer in the City, joka rauhallisuutensa ja haikean tunnelmansa ansiosta on toiminut monesti itselläni illan viimeisenä kappaleena ennen nukkumaanmenoa. Muista kappaleista voisi mainita synkemmän Après Moin, jossa lauletaan pätkä myös Spektorin äidinkielellä venäjäksi. Yleisesti ottaen levy on, kuten jo mainittiin, bändivoittoisempi ja tuotetumpi kuin edelliset, mikä joidenkin mielestä vei sielun ja intiimiyden musiikista. Toiset taas pitivät suuresti levyn taidokkaasti ja kauniisti soitetusta popmusiikista ja olivat sitä mieltä, että myös sävellystyö oli kehittynyt.

Regina Spektorin viimeisin julkaisu on vuonna 2009 ilmestynyt Far, jonka kappaleita ja musiikkivideoita markkinoitiin tehokkaasti internetin välityksellä. Se menestyi vielä edeltäjäänsäkin paremmin nousten USA:n Billboard 200 -listan kolmannelle sijalle ja sai myös arvostelumenestystä laajalti. Monet pitävät Spektoria tämän hetken laulaja-lauluntekijöiden parhaimmistoon kuuluvana. Jatkossa nähdään, nouseeko hän tulevien levyjensä myötä pienten piirien suosikista maailmanlaajuisesti tunnetuksi artistiksi. Toisaalta ainakin itsestäni tuntuisi oudolta, mikäli näin tapahtuisi. Tällä hetkellä Reginalla on pienehkö, mutta kuitenkin erittäin omistautunut fanijoukko.

Regina Spektor - Fidelity (video)

Tämä blogikirjoitus on julkaistu myös Musasto-blogissa.

Levyjä eri tunnetiloihin: Sydänsurut ja muut ihmissuhdemurheet

Nämä ovat varmasti kaikille tuttuja tunnetiloja jossain määrin, ja näihin sopivaa musiikkia on maailmassa loputtomasti. Oman subjektiivisen näkemykseni perusteella voisin suositella kyseisiin fiiliksiin artistia nimeltä Anna Ternheim.

Tämän ruotsalaisen laulaja-lauluntekijän tuotanto on kokonaisuudessaan varsin synkkää ja alakuloista, ja aiheena teksteissä melkein poikkeuksetta sydänsurut, epäonniset suhteet ja muut ongelmat. Kappaleet ovat monesti haikeita, vain muutamassa sävy on lohdullinen tai positiivissävytteinen.

Annan paras levy mielestäni on hänen kakkosalbuminsa Separation Road. Levy on alusta loppuun täynnä kauniita ja koskettavia sävellyksiä. Vain pari hieman heikompaa teosta on seassa, mutta parhaimmisto onkin täyttä timanttia. Esimerkiksi No Subtle Men minimalistilla herkkyydellään, Calling Love vauhdikkaammalla melodisuudellaan sekä Today is a Good Day lämpimällä toiveikkuudellaan ovat tutustumisen arvoisia.

Lyriikoista esimerkkinä No Subtle Men:

It's getting late
I think my time is running out
No-one special
Nothing lasting within inside

How should I stay calm
When panic lies just ahead
Everyone can see my youth
Hanging by a thread

No subtle men
Came to my town
No subtle men
Begging for my hand

I'm one of few who's left
When everyone has gone
The train is leaving
And it's too late to get on

So much for running
When no-one stays to wait
For another broken promise
To slip my mind by mistake

Who would take my word
On anything these days
I felt so many times
Saying I'm gonna change

No subtle men
Came to my town
No subtle men
No lifelong friend
Lives in my town
No subtle men
Begging for my hand

Bloggailua muualla

Olen nyt päätynyt bloggaamaan musiikkiaiheisesti myös työni puolesta, sillä olen oman työpaikkani edustajana (yhtenä kolmesta) mukana Musasto-blogissa. Kyseinen blogi on Vaski-kirjastojen musiikkiosastojen yhteisesti pitämä. Olen suunnitellut, että kun kirjoitan sinne artikkeleita, jotka eivät ole täysin kirjastosidonnaisia, postaan samat myös tähän blogiin, aiheeseen kun täydellisesti sopivat. Jos silläkin saisi hieman lisäeloa ja inspiraatiota tähän blogiin, saas nähdä.

Prince of Assyria - Missing Note

Tämä levy on varastanut sydämeni (ja pääni sisällön) nyt tässä parin päivän aikana, kun päätin lainailla tämän työpaikaltani. Olin kuunnellut aiemmin yksittäisiä biisejä Prince of Assyrialta, ja tämän levyn pyöräyttänyt kokonaan läpi Spotifyssakin kertaalleen. Kuitenkin lainattuani tämän fyysisen kappaleen levystä ja kuunneltuani sitä rauhassa ja ajatuksella on se nyt avautunut ja iskenyt ihan kunnolla.

Iranilaissyntyisen, lähes koko ikänsä Ruotsissa kuitenkin asuneen Ninos Dankhan esittämä musiikki on folkahtavaa, ja tuo mieleen tummasävyistä musiikkia esittäviä miesartisteja, Nick Cave ehkä etunenässä. Leonard Coheniin häntä on myös vertailtu paljon. Tulkinta on syvällistä ja musiikki kaunista tunnelmointia, jossa akustisen kitaran lisäksi myös jousisoittimet ovat ajoittain suuressakin osassa. Kappaleiden taso hieman heittelee, mutta ne kirkkaimmat hetket ovatkin sitten todella laadukasta ja koskettavaa musiikkia. Levyn johtotähtenä on mielestäni upea, kylmiä väreitä aikaansaava What Ever You Want, sanoitusten ajoittaisesta kliseisyydestä huolimatta.

Levyä voi suositella voi tunnelmanluojaksi pimeisiin talvi-iltoihin, sekä romanttiseen yhdessäoloon jonkun tärkeän kanssa (onpa minusta nykyään tullut kauhean pehmo, voi ei). Koskettavaa, elämänmakuista tulkintaa ja onnistuneita sävellyksiä.