keskiviikko 10. helmikuuta 2010

PJ Harvey - White Chalk



Brittiläinen laulaja-lauluntekijä PJ Harvey julkaisi seitsemännen albuminsa White Chalk vuonna 2007. Harvey rinnastetaan musiikintekijänä usein mm. Tori Amosiin ja Kate Bushiin, mikä antaa kuitenkin hyvin vääränlaisen vaikutelman. PJ Harveyn musiikki kun ei ole ollut yhtä pianovoittoista, rauhallista ja herkkää, vaan usein varsin rujoa blues-vaikutteista rockia. Vuonna 2000 julkaistu Stories from the City, Stories from the Sea -levy esitteli hieman popimpia sävyjä ja myös sitä herkempää puolta. Tuo levy itselleni kolahti ensimmäisenä tämän artistin tuotannosta, ja kuulostaa kyllä edelleen upealta. White Chalk oli kuitenkin jotakin aivan erilaista.

Tämä levy yllätti monet olemalla pianovoittoinen, niitä perus rock-kohtia ei ollutkaan enää lainkaan. Harvey myös laulaa huomattavan osan levystä paljon korkeammalta kuin aikaisemmin on totuttu. Sävellykset ovat synkkiä, välillä jopa lievään pelottavuuteen asti. Kuvailin kaverilleni levyä niin, että se on kuin hieman mielenhäiriöinen nainen olisi yksin sulkeutuneena pimeään taloonsa ja soittaisi vimmatusti pianoa sekä laulaisi kaiken tuskansa ulos. Tietääkseni Harvey on kuitenkin ollut ihan tervejärkinen levyä tehdessään, mutta saa sen kuulostamaan välillä melko häiriintyneeltä. Soittimia on pianon lisäksi paljon muitakin, vaikka niihin ei aluksi kiinnitäkään pahemmin huomiota. Erikoisimpana ehkä rikkinäinen harppu, jota ainakin yhdessä kappaleessa (nimeltään juurikin Broken Harp) kuullaan.

Yksittäisiä biisejä on vaikea nostaa kokonaisuudesta esille, koska levy on nimenomaan yhtenäinen kokonaisuus. Nimibiisi White Chalk tuntuu tunnelmaltaan olevan hieman muuta levyä toiveikkaampi, mutta sanoituksissa tämä illuusio särkyy: "There's blood on my hands". Sanoituksissa käsitellään paljon tuskaa ja rankkoja teemoja. Tämä ei tälle artistille ole uutta, johan hän on laulanut muun muassa tyttärensä hukuttavasta äidistä eräällä suurimmista hiteistään Down by the Water.

Yleisesti ottaen pidän kyllä levystä. Ei se kuitenkaan sisällä niin paljon yksittäisiä hienoja kappaleita, eikä ole musiikillisesti niin vangitsevan taidokas, kuin Stories from the City, Stories from the Sea. White Chalkilla tunnelma on pääosassa. Tiettyihin mielentiloihin se sopii kyllä täydellisesti. Sopivaa taustamusiikkia myös, jos haluaa pelotella jotakuta...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti